Pyykinpesu ennen vanhaan

Ei ole kovinkaan monta vuosikymmentä ajasta, jolloin Suomessa pyykinpesu oli vielä käsipeliä. Kun pyykkiä oli kertynyt hevoskuormallinen, hangattiin pyykkilaudalla puhtaaksi joka ripale. Eikä suopaa säästetty, sitä kotitekoista, jota teurastusaikaan siansuolista keitettiin. Kun pyykki oli pesty, se ajettiin rantaan huuhdottavaksi, talvisin avannolle.

– Eivätkä ne senaikaiset pyykkiaineet niin vain irronneetkaan, kertoo eräs 85-vuotias isoäiti. Tuulessa ja tuiskussa avannolla pursuttiin moneen kertaan. Selkää särki kyyristely pyykkipaljun päällä, vilu tarttui hionneeseen nahkaan.

Sitten taas mäkeä ylös. Tuntui että hytisee sieluaan myöten, mutta vielähän ne oli kuivumaan ripustettava isolle avovintille ennen kuin käsiin jäätyvät.

–Kun ensimmäisellä kerralla Auvolle näytin verestävää kädenselkääni, kyyneleethän ne kihosi miehen silmiin: "Laittavatkin raukan sellaisiin töihin." Mutta kyllä sitä tottui – eihän koko talvea voinut pyykkiä pesemättä olla.

Saippuan valmistus kotioloissa

Saippuan valmistus entisaikaan oli hurjaa puuhaa. Sitä keitettiin yleensä saunakodassa tai ulkona isossa padassa. Pataan laitettiin teurasjätteitä: murskattuja luita, suolia ja eläinrasvoja. Päälle kaadettiin lipeä ja seosta keitettiin hiljaisella tuella useita tunteja. Välillä hämmennettiin tukevalla kepillä. Keittämisen loppuvaiheessa lisättiin suolaa massaan erottamiseksi.

Jäähtyessään saippuamassa hyytyi kerroksiksi. Ylin kerros oli valkoista naamanpesusaippuaa ja alla tummempi kerros pyykinpesusuopaa. Alimmaisiksi jäivät lipeä ja suopa.

Jäähtynyt saippuamassa leikattiin paloiksi. Aivan alin hyytymätön aine käytettiin pyykinkeittoon. Palat kuivattiin jossain lämpöisessä paikassa lautojen päällä.

Eero Järnefelt, Pyykkiranta (1889)

Ellei ollut valmista lipeäkiveä, lipeä voitiin valmistaa itse. Uuneista otettiin tarkkaan tuhkat, jotka seulottiin. Koivupuun tuhka oli parasta. Tuhka laitettiin saavin pohjalle ja kiehuva vesi kaadettiin päälle. Seos sai seistä seuraavaan päivään, jolloin kirkas lipeä nousi pinnalle.

Lipeäkiveä saatiin kaupasta. Pieni pala sekoitettiin vesitilkkaseen ja se kaadettiin pyykkivesipataan ennen kuin sinne nostettiin pyykit. Aine oli petollinen, sillä se näytti ihan maidolta. Joskus sattui, että työn tuoksinassa pieni lapsi ehti hörpätä sitä ja kurkkunsa poltti. Silloin piti saada kiireesti hoitoa. Ensiapu oli huuhtelu runsaalla vedellä. Hoitoprosessista tuli usein pitkällinen.

Käsipelistä älykoneaikaan

Ennen pesukoneiden aikaa pyykki pestiin käsin muuripadoissa ja paljuissa pyykkilautojen ja pesukarttujen avulla. Naiset kokoontuivat pyykkipäivänä vesistöjen äärelle, saunoihin ja kaupungeissa pyykkitupiin.

Pyykinpesu oli raskasta työtä ja siksi sitä pyrittiin jo 1800-luvun lopulla keventämään erilaisilla käsikäyttöisillä koneilla. Töpinä-niminen ”kone” kehitettiin 1930-luvulla. Kun kampea pyöritettiin, olakkeet liikuttivat pyykkiä tynnyrimäisen rummun sisällä. Toinen kehitelmä oli Emännän apu -niminen pesulaite, johon 40-luvun lopulla liitettiin moottori. Näillä alkeellisilla koneilla pesutulos jäi kuitenkin aika heikoksi ja työn kevennys näennäiseksi.

Sähköllä toimiva pesukone toi 1950-luvulla helpotusta suomalaisiin koteihin ja laitoksiin. Englantilaisen Hooverin kilpailijoiksi tuli pian markkinoille kotimaiset Upo ja Rosenlew.

Ensimmäisissä malleissa vesi vielä lisättiin ja poistettiin käsin. Vuosi vuodelta koneet kehittyivät: vedenlämmitys, ensimmäiset ajastimet ja linkous hurjine kierroslukuineen innostivat ja loivat uskoa paremmasta tulevaisuudesta.

Saksalainen AEG toi Suomeen ensimmäisen täysautomaattisen rumpukoneen 1960-luvun alussa. Maassamme oli kuitenkin vahva pulsaattorikonekanta, joten automaattipesukoneet yleistyivät vasta 1970-luvulla.

Todellisia älykoneita ovat 2000-luvun alun pesukoneet. Ne säästävät energiaa, ne punnitsevat pyykin, ne annostelevat pesuaineen ja jopa ehdottavat pesuohjelman.

Karjalan Tekstiilipalvelu

Pohjois-Karjalassa havahduttiin 1970-luvulla huomaamaan isojen laitosten pesulapalvelujen vanhanaikaisuus. Kullakin laitoksella oli omat pesulansa, jotka olivat vanhoja, tehottomia ja epäkäytännöllisiä. Kannatti siten keskittää pyykit yhteen paikkaan, rakentaa tekstiilihuoltoa varten mahdollisimman tehokas toimipiste, joka pystyi vastaamaan myös kohonneisiin hygieniavaatimuksiin.

Kun Joensuun Keskuspesula Oy (nyk. Karjalan Tekstiilipalvelu Oy) aloitti toimintansa vuonna 1980, sen kone- ja laitekanta oli moderneinta, mitä alalta oli saatavissa. Rakennus suunniteltiin alun alkaen laajamittaista laitospesua varten, ja koneet olivatkin sen mukaisesti järeitä ja tehokkaita.

Viime vuosien aikana pesulan laitteisto on uusittu täysin. Koneet ovat nyt keveämpiä ja erityisesti niiden automatiikka on kehittynyt valtavasti. Ne punnitsevat pyykin ja annostelevat tarvittavan vesimäärän. Jokaisen koneen perusominaisuuksiin kuuluu myös veden kierrätys ja talteenotto sekä pesueräkohtaiset lämpötilat. Koneiden hyvä ergonominen suunnittelu tekee niiden käytön kevyeksi ja juohevaksi. Elämme totisesti uudella vuosituhannella.